Olisi ilmeisen tervettä joskus lukea kirjoituksiaan myös jälkeenpäin. Tässä kohtaa en voi oikein muuta sanoa, kuin että tämän blogin alkuperäinen ja kovin kirkas ajatus himmeni jossain kohtaa. Ilmeinen syy on se, että olen elämäni kanssa hieman hukassa enkä oikein tiedä mitä tulisi minkäkin asian suhteen tehdä. Kuljen siis päivästä toiseen välillä hyvällä, välillä huonolla tuulella. Ihmettelen miksi elämäni on nyt tälläistä kun sen piti olla toisenlaista.

Minulla siis on monia projekteja eri vaiheissa. Yksikään niistä ei etene haluamaani pisteeseen, jollen todella tee asioille jotain. Minun täytyy siis muuttaa toimintatapojani. Luultavasti järkevintä olisi tässä kohtaa pitää pohdintatauko ja miettiä mitä teen eri asioiden suhteen - myös tämän blogin.

Ajatus tämän blogin taustalla oli sinänsä hyvä, mutten oikein saanut pidettyä sitä siinä mielessä kurissa että suunta säilyisi täydellisesti. Nyt en oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin ja minne. Asiat ovat yhtä sekaisin päässäni kuin tavarat asunnossa. Jotta saan kristallin taas kirkkaaksi, minun on aloitettava varmaankin siinä määrin alusta, että todella mietin mitä teen ja miksi.

 Noniin. Nyt olen ehtinyt pohtia jo riittävän kauan näitä keskeneräisiä projektejani. Useampaa lajia on havaittavissa:

1. Aloitetut, mutta syystä tai toisesta kesken jääneet.
2. Aloittamatta olevat, mutta joihin on ehtinyt tehdä jo jotakin.
3. Ajatusasteella olevat, jotka pyörivät päässä häiriten kaikkea.

Kategoriaa 1 minulla on muutamia. Yllättävän vähän niitä kuitenkin on kertynyt. Muutama käsityöprojekti ja muutama askarteluaiheinen. Kategoriaa 2 löytyy myös muutama. Näissä on eniten käsityöprojekteja. Olen ehkä ehtinyt hankkia kankaan josta voisin tehdä "jotain" sen tarkemmin tietämättä. Kategoria 3 on riippakiveni. Haluaisin tehdä niiiiin paljon. Aikani ei vain yksinkertaisesti riitä. Pyöritän asioita päässäni, sillä muuten pelkään unohtavani ne.

Minun on nyt ryhdistäydyttävä. Ensinnäkin tuo kategoria 1 on hoidettava pois alta, tai lopetettava alkuunsa. Kategorian 2 asiat on siirrettävä kategoriaan 3. Kategoria 3 puolestaan on kirjattava johonkin mappiin tai vastaavaan. Minun on tehtävä jokin paikka, jonne listaan ideani, luonnokseni ja muut. Sieltä voin sitten katsoa onko jotakin tekemisen arvoista ilmaantunut.

Itse asiassa minulla on jo vihko tai toinenkin tällaisille. Oikea kirja on kuitenkin aina silloin jossain muualla kun sitä tarvitsisin ja niinpä kirjoittelen ideoitani milloin minnekin sekä lisäksi varastoin ne päähäni jotten unohtaisi.

Mutta nyt siirryn yhden käsityöprojektin kimppuun ja vihdoin saatan sen päätökseen!

Minun piti hakea siihen yhteen paikkaan. Loppujen lopuksi aloinkin miettiä haluaisinko todella vaihtaa työpaikkaan, joka sijaitsee huomattavasti kauempana kuin nykyinen. Muuttamista lähemmäs ei voisi edes harkita ja vaikka uranäkymä olisikin parempi, niin aloin epäröidä siirron kannattavuutta.

En jaksa enää yksinkertaisesti käydä haastatteluissa. Yli vuoden työnhaku alkaa väsyttää. Olen jokseenkin hankala palanen, jolle sopivaa työpaikkaa ei juuri ole hakusessa mutta jonka osaaminen on erittäin tärkeää tietyssä vaiheessa olevalle yritykselle.

Minun ongelmani on markkinointi. En yksinkertaisesti osaa tiivistää sitä mitä osaan siihen muotoon, että yrityksen X edustaja tekstin lukiessaan tajuaisi että "hei, tämä meiltä puuttuu". Viime haastattelu oli siinä mielessä positiivinen, että sanomani meni läpi ja asia tunnustettiin vaikka tarvetta ei tällä hetkellä ollutkaan.

 Mitä siis nyt? Jos palkkani olisi kohdallaan, niin nielisin nykytilanteen huomattavasti helpommin. Mutta tilanteessa, jossa joudun laskemaan taloutta ihan selviämisen kannalta, on vaikea löytää jotain positiivista työstä, jossa omaa osaamista ei arvosteta oikealla portaalla.

Pyörittelen tällä hetkellä muutamaakin tuoteideaa. Ajatuksena oman yrityksen perustaminen ei ole kaukana. Osin olen saanut myös kiinnostusta muilta, joten ainakin harrastuspohjalta saattaisin alkaa kehittää tuotetta. Lähinnä omaan käyttöön olisi tarkoitus, mutta myytävän tuotteen kehitys on tähtäimessä.

Jospa tämä tästä... Intoa riittää ainakin tällä hetkellä ihan riittävästi :)

Kävin jälleen keskustelemassa yhdestä tilaisuudesta. Tiesin kyllä, että hakevat jotain mitä en halua tarjota. Arvelin kuitenkin, että kaltaisellaan yrityksellä olisi tarvetta osaamiselleni. Rohkenenpa vieläpä väittää, että tarvetta on.

Siitä voi toki keskustella, että onko järkevää hakea paikkaa, jonka tehtäviä ei kiinnosta tehdä ja tuhlata ihmisten aikaa haastattelussa. Tosiasiassahan tilanne oli kuitenkin se, että olisin toki tehnyt haluttua työtä - ihan tosissani minä sitä hain. En kuitenkaan halunnut huijata urasuunnitelmissani, joten kerroin suoraan mihin tähtään. Ja ymmärrän täysin, että haastattelija alkaa siinä kohtaa jo laskea sitä, että heidän täytyy vuoden tai kahden kuluttua todella jälleen hakea uusi tekijä. Lisäksi ehdottamani toimi tulisi sotkemaan heidän nykyisen tiimirakenteensa. Riippuen henkilöistä tämä on joko hyvä tai huono asia. Nykyisessä yrityksessä se nimenomaan olisi hyvä asia.

Olisi siis ollut epätodennäköistä että olisin tullut valituksi. Tilaisuudesta kuitenkin sain irti sen mitä halusin. Käydessämme läpi systeemiä pääsin todella kertomaan osaamisestani sekä sain nyhdettyä irti sen, että ehkäpä tuollaiselle tyypille todella olisi käyttöä firman sisällä.

Pallo on siis tavallaan laitettu pyörimään. Sikälimikäli päätyvät hakemaan himoitsemaani pestiin ihmistä, olen todella kärppänä sitä paikkaa hakemassa. Toisaalta, jos muistavat minut vielä ja vakuuttuivat osaamisestani ja kyvyistäni, niin ehkäpä ottavat suoraan yhteyttä.

Ja ainahan on se mahdollisuus, että kokivat minun olevan röyhkeä tapaus, joka ei edes oikeasti hakenut avointa paikkaa ja kaiken lisäksi haastattelussa päätti osoitella vikoja heidän tuotteessaan. Päätän kuitenkin olla uskomatta tähän kyseiseen vaihtoehtoon.

Minulle jäi kuitenkin kaikesta huolimatta hyvä mieli siinä, että pystyin mielestäni vakuuttamaan myös asiaa ajattelemattomat tahot. Toivoakseni sain jalan oven väliin ja annoin itsestäni osaajan kuvan. 

Nykytaktiikkani on se, etten edes yritä hurmata yleisöäni kertomalla heille olevani jotain muuta kuin olen. Minä osaan olla känkkäränkkä ja sen myös sanon. Tiedän ottavani riskin ja uhraavani joitain paikkoja. En kuitenkaan halua leimautua huijariksi kun ensimmäinen känkkäränkkä ilmaantuu. Todennäköisesti ensimmäinen vuosi menee ihmetellessä, mutta sen jälkeen jo uskallan sanoa oikeat mielipiteeni ja ne eivät aina ole kauniita. Ja kyllä, olen täysin tietoinen siitä, että tällaisten puhuminen työhaastattelussa ei ole hyvästä ja että ne kuullaan paljon pahempina kuin todellisuudessa ovat. Negatiivisia puoliaan pitää kertoa, mutta kuitenkaan ei saisi. Älkää sitten kysykö *huoh*

Riittäisiköhän taas tämä avautuminen asiasta ja asian vierestä...

Nyt siirryn pohtimaan sitä, onko se epätoivoisuuden merkki että hakee samasta konsernista jo kolmatta paikkaa vuoden sisään... Väliäkö tuolla, haen kuitenkin 

Täytyy kyllä ihmetellä ihan ääneen millainen tästä blogista oikein tulikaan. Todella tarkoituksenani oli lähinnä potkia itseäni tekemään tekemättömiä tai ehkä lähinnä oppimaan olemaan aloittamatta sellaisia asioita joita en vie kuitenkaan loppuun. Ja toisaalta tarkoitus oli myös oppia aloittamaan ne oikeat projektit. Ne, joista innostun ja joita en vain uskalla aloittaa.

Asiat sitten joko ovat niin solmussa, etten todella pääse eteenpäin jollen selvitä päästäni näitä muita juttuja. Hukutanko siis itseni puolitien projekteihin välttyäkseni kohtaamasta itseäni? Ehkä niin.

On tästä siinä mielessä kyllä ollut apua, etten enää suin päin aloittele asioita, vaan todella mietin haluanko sitoutua siihen. Lisäksi olen hiukan ottanut askeleita unelmieni suuntaan. Ja siinä sivussa yrittänyt tottua ajatukseen, ettei elämä ensi vuonna vielä ole ohi. Jos nyt ollaankin vähän sivuraiteella, niin täytyy vain yrittää ottaa tästä kaikki irti, löytää ne ilon hetket, yrittää kehittyä ja uskoa, että aurinko löytää risukasan.

Olen oppinut, että minulla on kova kuori, joka kätkee sisäänsä todella herkän ja hauraan olennon. Olen mennyt rikki, sillä en kestä poikittaista sanaa. Olen kuitenkin aina valmis taistelemaan muiden puolesta jos vain kykenen. Olen luopunut unelmistani enkä jaksa enää uskoa itseeni. Tämän olen kuitenkin tajunnut ja päättänyt nousta. Tähtään korkealle, mutta puolivälikin olisi saavutus, josta pitäisi iloita.

Nauti matkasta, päämäärän saavuttaminen on vain bonus...

Enpä sinänsä olisi uskonut tätä sanovani, mutta näyttää siltä että olen addiktoitunut kouluun  Kyllä minä haluan uuttakin oppia ja laajentaa näkemystäni, mutta edellä tarkoitin niitä iänikuisia ja loppumattomia dealineja. Sitä, ettei koskaan ollut vapaata vaan aina jokin tekemätön tai kohta tehtävä asia kolkutti takaraivossa. 

Nyt haalin itselleni jatkuvasti jotain tekemistä. Jos en tee työhakemusta, niin suunnittelen jotain tulevaisuuden remppaa. Pohdin miten pitäisi huone sisustaa tai haaveilen lomasta - oikeasta sellaisesta.

Ehkä tähän vaikuttaa se, että puolet taloudesta opiskelee edelleen. Elämääni kuuluvat vielä loputtomat deadlinet ja ahdistavat tentit. Tai sitten olen todella niin addiktoitunut etten osaa olla muuten - minun pitää olla jatkuvasti ahdistunut päälle puskevista projekteista.

Ja kuten silloinkin, nytkään en ehdi kaikkia asioitani tehdä. Tällä kertaa tosin siksi, että suunnittelen niin paljon ja teen niin vähän (asia, jonka juuri tajusin tässä kirjoittaessani). Samaan aikaan kuitenkin tajuan, että aika jonka nyt voisin viettää lapsen kanssa kuluu haaveisiini. Olen itsekäs?

Ei, en ole itsekäs. Tai olen, mutten siksi että omistautuisin tietoisesti itselleni. Oloni on sama kuin opiskellessa. Silloin ajattelin ettei minulla vielä ole oikeutta omiin haaveisiini - niiden toteuttamiseen, siis. Että vielä pitää niin-ja-niin monta vuotta kärvistellä. Mutta että sitten kun olen valmistunut, sitten minä voin tehdä mitä haluan. Ja kuinka kävi?

Osin tämä johtuu siitä, että tulotasoni on sama kuin opiskellessa. Valmistumiseni vaikutti ainoastaan siihen, ettei minun nyt tarvitse palauttaa papereita eri paikkoihin tai lukea kirjoja hopulla. Luen minä niitä kirjoja muutenkin. Ja nyt, niin kuin silloinkin, poden huonoa omaatuntoa napatessani käsiini romaanin.

Siirsin niin monet kurssit tekemättömien töiden takia eteenpäin etten jaksa edes muistaa. Sama touhu näyttää jatkuvan nytkin. Tartun innoissani johonkin toimeen, mutten sitten saakaan sitä tehtyä. Joskus en pääse alkua pidemmälle.

Koska samaan aikaan tajuan tämän hölmöyden, en halua aikatauluttaa vapaa-aikaani. Asia, joka minun todella tulisi tehdä. Ei siten, että aikatauluttaisin joka minuutin, vaan siten, että tietäisin mitä oli minäkin päivänä tarkoitus tehdä. Muussa tapauksessa minä siivoan sokeasti joka päivä saamatta asuntoa koskaan siistiksi, käyn kaupassa pakon edessä ja siirtelen suunnitelmiani kuten ennenkin. Ja lyön vaikka vetoa, että teen niin koska olen tottunut siihen. Se on tuttua, että saan vain osan asioista tehtyä. En osaa toimia, jos kenttäni on vapaa - silloin tuijotan tv:tä.

Miten siis tästä pois? Tajuamalla tämä. Valitsemalla ne asiat, joilla todella on merkitystä ja siirtämällä loput jonnekin. Aloittamalla, jatkamalla ja lopettamalla.

Olen tullut siihen tulokseen että minussa on kaksi tietoisuuden tasoa. Erittäin huono ilmaus, mutten nyt keksi parempaakaan.

Tarkoitan sitä, että toisaalta olen hillittömän aikaansaava ja tiedän täysin mitä pitäisi tehdä. Siinä kohtaa kun ajatukset pitäisi muuntaa teoiksi,  minä lamaannun täysin.

Liekö keskittymisvaikeus vai mikä syynä, mutta aina päädyn takaisn turvalliselle epämukavalle alueelle, jossa aloitettuja ja aloittamattomia projekteja on kasapäin, loppuun vietyjä vain muutama. Olen lukenut muutamankin ajanhallintaoppaan ja olen suorastaan samaa mieltä kaikesta. systeemitkin tuntuvat järkeviltä, mutten saa aikaan.

Esimerkiksi GTD (Getting Things Done) menetelmän toimeenpanon esti se, ettei minulla ollut arkistokaappia. Kun sellainen olisi ollut saatavilla, keksin etteivät riippukansiot toimi. PIti olla sellainen systeemi kuin vanhoissa leffoissa salapoliisin toimistossa. Ja kun en löytänyt en aloittanut. Tuskinpa systeemi olisi oikeasti siihen kaatunut.

Yleensä osaan aina selittää itselleni hyvät syyt sille miksen tehnyt tai aloittanut. Jos en osaa, niin päätän sujuvasti olla ajattelematta asiaa ja ärsyynnyn, jos joku muu siitä huomauttaa. Aloitin tämän blogin alunperin siksi, että onnistuisin ehkä potkimaan itseäni eteenpäin kun joutuisin todella kohtaamaan asiat. Valitettavasti tulokset ovat olleet hiukan huonoja...

Yritänkö sitten muuttaa liikaa kerralla? Ehkä. Ehkä leveällä rintamalla eteneminen ei ole kohdallani ratkaisu, vaan pitäisi edetä fiksummin. Mieheni ehdottaa usein arkiasioiden aikataulutusta ja minä vastustan mitä vahvimmin, koska pelkään menettäväni spontaaniuteni. Ja minkä spontaaniuden? Senkö, että voin valittuna ajanhetkenä istua läppärin ääressä enkä siivoa tai korjaa jotain? Vai että voin vapaasti valita tv:n tai läppärin väliltä?

Käytin Pomodoro-systeemiä jossain vaiheessa ja homma toimii oikein hyvin kunhan minulla on nuo valitut tehtävät valittuna. Valitettavasti juuri siinä piilee se vaikeus: tehtävää on niin paljon etten osaa valita tehtäviä ja päädyn kirjoittamaan asiasta. Tai sitten teen jotain vallan muuta.

Prokrastinaatiota? Kyllä, sitäkin. Mutta enimmäkseen sanoisin tunteen olevan se, että olen täysin sekaisin. Selkeä systeemini meni rikki kun perheeseen ilmaantui kolmas huollettava enkä ole vieläkään saanut langanpäästä kiinni. Lapsineni olen lähes ainoa ystäväpiiristäni ja lisäksi tuntenut jääneeni vallan yksin. En osaakaan toimia, kun spontaaniuteni on aina nojannut siihen että voin lähteä minne tahansa ja milloin tahansa. Nyt en voi lähteä lenkille tai edes ulos ilman lasta ellei joku toinen katso lapsen perään.

Ei tämä nyt mitään uutta ole ja olen minä tämän tiennytkin. Jollain tapaa vain todella luulin, etten joutuisi olemaan näin sidottu. Että pääsisin omiinkin rientoihini. Nyt minulle suututaan, jos olen kolme tuntia kaupungilla yksinäni. Ja kun haluan noita tilanteita karttaa, niin en lähde itsekseni mihinkään, olen yhä murheellisempi ja kehä on valmis.

En enää keksi muutakaan. Kai se on vain pakko ottaa yksi osa-alue ja laittaa se kuntoon. Mutta mistäpä aloittaisin? Miten priorisoin näistä kaikista sen, joka olisi ehdoton ykkönen kun kaikki tuntuu olevan yhtä tärkeässä asemassa? Minä jopa kuvittelen että jos muuttaisi, niin sitten olisi pakko saada se uusi asunto kuntoon tietäen vallan hyvin että samoin siinä kävisi kuin tämän kanssa.

Huoh, jospas sitä aloittaisi vaikka asunnosta. Tavarat paikoilleen, edes.

Jostain syystä olen tähän asti ajatellut siten, että ensin saan työasiat kuntoon ja sitten voin vihdoin tehdä jotain muuta. Samalla olen kiilannut itseni pahimpaan mahdolliseen: en viihdy missään.

Tavallaan tuo on ollut tietynlainen puolustusmekanismi. Kun kerran ei työasia ole korjaantunut ja olen asettanut sen ehdoksi kaikelle muulle, niin olen aivan rauhassa saanut murjottaa kurjuuden keskellä. Ei ole rahaa mennä, tehdä tai ostaa. Ei ole aikaa harrastaa. Ei ole elämää. On vain työ ja arki - kummatkin yhtä tyhmiä.

Liekö se sitten tämä lisääntynyt valo näillä leveysasteilla kun vihdoin tuo asia valkeni... Tavallaan olin jo tekemässä muutakin noine opintohaaveineni, mutta luovuttaessani sen suhteen taisin luovuttaa muutenkin.

Ja on se työasiakin mennyt eteenpäin hiukan. Ovia on raollaan ja yritän olla ajattelematta että niinhän tässä on ollut jo jonkin aikaa. Tähän mennessä raollaan ovet ovat menneet myös kiinni.

Jospa nyt sitten kuluttaisin iltani muuten kuin työhakemuksia väsäten. Tilanne olisi todella toinen, mikäli olisin nyt työtön. Tosin, mitä enemmän riehun työpaikalla oikeuksieni perään, sitä enemmän pelkään lentäväni ulos. Perusteita ei ole niin kauan kun teen työni, mutta etenemiseni olen torpannut - se on selvä. Palkasta puhun niin paljon ettei se tule nousemaan, vaikka syytä olisi.

Näin, ensi viikosta eteenpäin (koska nyt on pari hakemusta lähdössä) kirjoitan hakemuksen vain, jos sattuu todella oikeanoloinen paikka eteen. Muussa tapauksessa katson josko lähetetyt linnut jollain tapaa palaisivat. Kehitän osaamistani lukemalla ja soveltamalla asioita nykyiseen työhöni. Se tarkoittaa töiden tekemistä kotona, mutta täytyy sanoa tuon tuotteen olevan niin mahtava harjoitustyö, ettei asiaa kannata sivuuttaa.

Kotia pitää laittaa. Suunnittelen siis uutta keittiötä ja pyrin käyttämään mahdollisimman paljon olemassaolevia runkoja hyväkseni. Paras tulos taloudellisesti tulisi kierrättämällä ja ostamalla mahdollisimman vähän uutta.

Lomamatka vie ulkomaille. Siihen pitää vielä kerätä melkoisesti rahaa.

Vaatteeni ovat rikki, joten niitä olisi tehtävä lisää. Osaan löytyisi kankaita, osaan pitää sellaiset hankkia. En tiedä uskallanko alkaa tehdä tilkkufarkkuja kierrättämälä vanhoja.

Olo on kyllä hiukan maassa tällä hetkellä. Parisuhde on hiukan parantunut stressin laantuessa hieman. Silti ollaan aika heikoilla jäillä vielä. Alan kuitenkin muistaa, miksi valitsin juuri tuon miehen ja se on tässä aika tärkeää. 

Kuten otsikkokin kertoo, päätin sitten kuitenkin olla hakematta kouluun. En tiedä voittiko järki vai miten, mutta tässä kohtaa ei vain taida olla realistisia mahdollisuuksia hypätä takaisin koulunpenkille. Siirryn siis avoimeen lukemaan haluamiani.

Tavallaan vähän masentaa. Toisaalta, ollakseni rehellinen myös itselleni, tuo päätös olisi sitonut minut jälleen paikkaan, jossa en halua asua. Ja vieläpä useammaksi vuodeksi. En kuitenkaan saisi töiden ja lapsiperheen arjen ohella opiskeltua sitä tahtia että kandin paperit olisivat kädessä kolmen vuoden kuluttua.

Se mikä pitää, on ehdoton haluni kehittyä. Siispä teen seuraavat:

• Luen kirjoja, eli opiskelen itsenäisesti. Minun täytyy rakentaa itselleni ammattipuolen sivusto, johon listaan osaamiseni sekä myös lukemani kirjat.
• Selvitän avoimen yliopiston sekä muiden opiskelumahdollisuuksien tarjoamat kurssit. Kaiken tämän voin listata cv:eni, eikö vain.
• Alan kirjoittaa havaitsemistani asioista.

Opiskeluni tarkoitus on auttaa minua ohjaamaan uraani oikeampaan suuntaan - ei pelkästään se, että se olisi kivaa. Tarvitsen siis jonkin verkkosivun, jossa kertoa ammattimaisesta minästä.

Täytyy kyllä sanoa että alkaa ottaa koville.

En oikeastaan enää tiedä mitä tehdä. Jos en ole kotona, niin jaksan olla minä. Olen positiivinen ja iloinen, vitsailen pöhköjä, keksin kaikkea hauskaa tekemistä. Jos olen kotona muksun kanssa, niin jaksan tehdä tarvittavat arkihommat ja siinä sivussa vähän muutakin kiinnostavaa. Valitettavasti en ole "hiekkalaatikkomamma", mutten näe sitä mitenkään pahana. Mielestäni olen hyvä äiti, vaikka tuo toosa nyt liikaa auki olisikin.

Sen sijaan, minusta katoaa kaikki energia mustaan aukkoon kun mies on täällä. Että joku jaksaa olla jatkuvasti negatiivinen! Ei silti, huomaan kyllä itsekin käyttäytyväni tyhmästi: äksyynnyn pienestä, en jaksa kuunnella hänen juttujaan yhtään, enkä osaa saati halua keskustella.

En vain jaksa tuota tapaa tuoda kovaäänisesti esiin kaikki se mikä on pielessä. Ei koskaan, ei kertaakaan tuoda esiin jotain mikä on kivaa, ja jos sen joskus vahingossa tekisikin, niin sitten täytyy heti nollata. Miksi?

Kysymys kuuluu, mitä teen? Minun mielestäni ukko on masentunut. Hänen pitäisi käydä juttelemassa, vaan ei mene koska se maksaa ja on kuulemma turhaa. 

Itse jaksan ajoittain olla positiivinen ja energinen. Se tuntuu keräävän entistä enemmän negatiivista energiaa kotiin. Minun pitäisi vain jaksaa enemmän ja eteenpäin. Samalla pelkään, että tehdessäni niin tämä taru loppuu taatusti.

Miksi minä siis yritän? Jos meillä ei olisi jälkikasvua, niin olisin jo kauan sitten lähtenyt. Tunnen paljon eronneita perheitä, joissa lapset ovat ihan tasapainoisia.

Omat vanhempani erosivat vasta kun kaikki lapset olivat lentäneet pesästä. Ei heilläkään parisuhdetta ollut ollut enää vuosiin. Oliko viimeinen niitti sitten jäädä kaksin tuntemattoman ihmisen kanssa - sitä en tiedä. Äidilleni lapset olivat koko elämä ja isäni puolestaan teki vain töitä. Niinkuin monet muutkin.

Kai se on minun otettava yhteys psykologiin. Omista asioistani olen kyllä puhellut - asia ei siinä mielessä ole uusi. Parisuhteestani en kuitenkaan koskaan. Ehkäpä ajattelen vanhakantaisesti edelleen niin, että parisuhteen sisäiset asiat eivät kuulu muille. Mikä luo heti mojovan ristiriidan tähän julkiseen kirjoitteluun.

Ylös, alas, ylös, alas.... Jospa vaihteeksi lähtisin ylöspäin ja pysyisin sillä suunnalla.